Historia

Suomalaiset Waffen-SS -vapaaehtoiset 1941-1943

Suomen ja Saksan valtioiden suhteet alkoivat jälleen lähentyä talvisodan jälkeen vuonna 1940. Sotilaallinen sekä poliittinen yhteistyö käynnistyi ja Suomi salli mm. saksalaisten joukkojen kuljetukset Suomen alueen kautta Pohjois-Norjaan. Saksan taholta esitettiin 10.3.1941 ajatus suomalaisen edustuspataljoonan värväämisestä Saksan armeijaan. Suomen hallitus antoi suostumuksensa hankkeelle 14.4.1941.

Vapaaehtoisten värväys alkoi keväällä 1941. Koska Suomi oli välirauhan aikaan puolueeton, oli värväys suoritettava salassa. Värväys hoidettiin Helsingissä sijainneen kalterijääkäri Harry Backbergin omistaman Insinööritoimisto Rataksen kautta, hallitusneuvos Esko Riekin ja etsivän keskuspoliisin valvonnassa. Eri puolilla Suomea toimi maakunnallisia päävärväreitä, jotka etsivät sopivia vapaaehtoisia ja toimittivat näitä Helsinkiin saksalaisten lääkäreiden tarkastettaviksi. Värvätyt seulottiin tarkkaan, tavoitteena oli hyvä mutta epäpoliittinen joukko.

Värväyksen päätyttyä valituksi tulleet 1197 vapaaehtoista laivattiin Saksaan viidessä kuljetuserässä touko-kesäkuun 1941 aikana. Pataljoonaa värvättäessä suomalaiset esittivät toivomuksen, että se voisi vaalia Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n perinteitä, olivathan nyt värvätyt vapaaehtoiset tavallaan toisen polven jääkäreitä, joukossa mm. useita jääkärien poikia. Pataljoona toivottiin lisäksi liitettävän Saksan kenttäarmeijan eli Wehrmachtin riveihin. Wehrmachtissa palveli jo kuitenkin saksalaisista muodostettu pataljoona, joka toimi Jääkäripataljoona 27 perinteiden vaalijana. Suomalaispataljoonan liittäminen Wehrmachtiin ei muutenkaan ollut mahdollista, koska kaikki vapaaehtoisina Saksan armeijaan värvätyt sotilaat liitettiin kyseisen aikakauden käytännön mukaisesti Waffen-SS:n riveihin. Näin myös suomalaiset.

Saksassa suomalaisvapaaehtoiset jakautuivat kahteen ryhmään. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941, rintamakokemusta jo Suomen ja Neuvostoliiton välisestä talvisodasta omanneet n. 400 miestä jaettiin lyhyen koulutuksen jälkeen pieninä ryhminä itärintamalle lähtevän Wiking-divisioonan eri osastoihin sekä Nordland, Westland ja Germania -rykmentteihin. Nämä suomalaiset ”divisioonan miehet” osallistuivat kesän ja syksyn 1941 aikana taisteluihin Saksan eteläisellä itärintamalla. Talven tultua taistelut laantuivat ja asemasotalinja vakiintui Mius-joelle Ukrainaan.

Pääosa vapaaehtoisista, noin 800 miestä, koottiin suomalaiseksi koulutuspataljoonaksi, joka sai nimekseen ”SS-FREIWILLIGEN BATAILLON NORDOST”. Pataljoonan perustamispäiväksi merkittiin 15.6.1941 ja sen komentajaksi määrättiin SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Hans Collani. Pataljoona sai 13.9.1941 lopullisen nimensä ”FINNISCHES FREIWILLIGEN BATAILLON DER WAFFEN-SS”. Tämä suomalaisjoukko ”pataljoonan pojat” sai peruskoulutuksen Wienissä ja Stralsundissa sekä taistelukoulutuksen Gross-Bornin suuressa koulutuskeskuksessa Itä-Pommerissa. Valatilaisuus pidettiin 15.10.1941 Gross-Bornissa, jonka yhteydessä pataljoonalle luovutettiin kotimaasta tuotu oma lippu.

Suomalaispataljoona siirto Saksan itärintamalle alkoi joulukuun alussa 1941. Saavuttuaan Wiking-divisioonan talviasemiin Mius-joelle tammikuulla 1942 pataljoona liitettiin eurooppalaisista vapaaehtoisista muodostetun SS-rykmentti Nordlandin IV pataljoonaksi. Pataljoonan yhteyteen koottiin myös aiemmin Wiking-divisioonan mukaan Saksan idän sotaretken alussa lähteneet suomalaisvapaaehtoiset. Keväällä 1942 suomalaispataljoona nimettiin Nordland-rykmentin 3. pataljoonaksi (III/Nordland).

Asemasotavaiheen, kalustotäydennyksen ja lisäkoulutuksen jälkeen suomalainen vapaaehtoispataljoona (III/N) siirtyi heinäkuussa 1942 seitsemänsataa kilometriä itään, Länsi-Kaukasukselle, jossa se osallistui taisteluihin Maikopin öljyalueella. Elokuun puolivälin jälkeen Wiking-divisioona ja suomalaispataljoona sen osana siirrettiin Itä-Kaukasukselle. Täällä suomalaispataljoona osallistui Bakun öljykenttien valtaamiseen tähdänneisiin läpimurtoyrityksiin.

Pataljoona kunnostautui näissä Itä-Kaukasuksen alueella ns. Terekin mutkassa käydyissä raskaissa taisteluissa, mutta tappiot olivat suuret. Kotiutusten ja kasvaneiden tappioiden myötä saksalaiset viranomaiset pyysivät kesällä 1942 Suomesta 300 miehen täydennystä pataljoonalle. Suomalaiset suostuivat pyyntöön lähettämällä 201 miehen täydennysjoukon Saksaan syksyllä 1942. Miehet värvättiin suoraan rintamayksiköistä. Saksassa saadun lyhyen koulutuksen jälkeen joukko lähetettiin Itä-Kaukasukselle, jonne se saapui joulukuun alussa 1942. Täydennysmiehet ”ne 200 urhoollista” lunastivat nopeasti paikkansa pataljoonassa kovien taisteluiden myötä nivoutuen tiiviiksi osaksi koko ajan pienentynyttä suomalaisjoukkoa.

Saksan armeijan vetäytyminen Itä-Kaukasukselta alkoi vuodenvaihteessa 1942–1943 ja myös suomalaispataljoona jätti Kaukasuksen ikivuorten rinteet suunnaten vähitellen kohti länttä. Pataljoona kävi viimeiset hyökkäystaistelut helmikuussa 1943 Ukrainassa. Tämän jälkeen käytiin lähinnä torjuntataisteluita perässä seuraavaa vihollista vastaan aina huhtikuulle 1943 asti.

Tultaessa kevääseen 1943 suomalaisten kahden vuoden sopimuskausi alkoi päättyä ja pataljoonan rintamaltavetoa alettiin valmistella. Pataljoonan siirto selustaan alkoi 11.4.1943 ja se erotettiin Wiking-divisioonan alaisuudesta 24.4.1943. Siirto Saksan kotialueelle alkoi 29.4.1943, jonne saavuttiin 7.5.1943. Ruhpoldingin Alppikylässä, Baijerin maaseudulla, vietetyn loman jälkeen pataljoona siirrettiin junakuljetuksella läpi Euroopan Viroon Tallinnaan ja sieltä edelleen laivalla Suomeen Hankoon, jonne saavuttiin 1.6.1943. Hangossa 2.6. pidetyn kotiinpaluuparaatin jälkeen miehet siirrettiin Tampereelle, jossa pidettiin 3.6. virallinen kotiinpaluujuhla.

Juhlallisuuksien jälkeen miehet saivat kuukauden kotiloman. Loman jälkeen miehet koottiin Hankoon, jossa pidettiin 11.7.1943 pataljoonan lakkautustilaisuus. SS-pataljoonan lakkauttamisen jälkeen miehet siirrettiin Suomen armeijan riveihin, jossa he jatkoivat taisteluaan. Suomalaisia SS-vapaaehtoisia kaatui Saksan itärintamalla 256 ja Suomen rintamalla 113, yhteensä 369 miestä.

Suomalaisvapaaehtoisten historian kirjoittajan, professori Mauno Jokipiin luonnehdinnan mukaan ”Waffen-SS:n suomalaispataljoona oli sotansa loppuvaiheessa elokuusta 1942 huhtikuuhun 1943 muuan hurjimpia suomalaisia iskuporukoita, mitä koskaan on muodostettu; tehokas, kova ja epätoivoisiltakin näyttävissä tilanteissa lannistumaton”. Toinen suomalaisia hyvin kuvaava kommentti on suomalaisjoukossa palvelleen SS-Hauptsturmführer, kapteeni Jouko Itälän lausuma maanmiehistään: ”Heidät tunnettiin jo läpi äärettömän Ukrainan taistelleiden joukkojen keskuudessa; kummia miehiä nuo suomalaiset, eivät pelkää ryssää eivätkä pimeää, jos eivät osaa asennossakaan lakkaamatta seistä. Puukko ja perkele olivat auttaneet eteenpäin, niillä oli ollut kansainvälinen tehonsa kaikissa pulmissa!”.